 |
Järvi-Suomen kylät ry |
|||
|
ETELÄ-SAVON KYLÄPÄIVÄ Pieksänmaa l5.10.2005 Pertti Rannikko: MAASEUTU JÄLKITEOLLISESSA YHTEISKUNNASSA
Näinä aikoina varmaan monen maaseudulla elävän ja maaseudun kanssa aktiivisesti tekemisissä olevan kuva maaseudun tulevaisuudesta on hieman kaksijakoinen ja epävarma. Yhtäältä monet todelliset tapahtumat ja uudet uhkakuvat aiheuttavat meissä usein pessimismiä ja toivottomuutta, toisaalta näemme koko ajan myös uusia mahdollisuuksia ja ohuita säikeitä, joihin toiveikkaina joskin epävarmoina tartumme. Ihmisten arvot, maailmankuva, elämänvaihe, luonteenlaatuja muut henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat paljon siihen, minkälaisena hän maaseudun tulevaisuuden näkee. Olin itse 1990-luvulla aktiivisesti kotikunnassani Kiihtelysvaarassa mukana paikallisessa kehittämistyössä ja luotin paikallisen toiminnan mahdollisuuksiin. Viime aikoina on aina välillä näköalattomuus ja uskon puute alkanut vallata mieltä, etenkin vuoden vaihteen jälkeen kun Kiihtelysvaara ja Tuupovaara liitettiin Joensuuhun ja meistä tuli laitakaupungin eläjiä, joiden vähäisetkin paikalliset palvelut ovat uhattuina. Vaikka näköalattomuus ja uskon puute valtaavatkin ajoittain mieltä, uskon kuitenkin edelleen siihen, että meidän maaseudun asukkaiden on itse aktiivisesti toimittava maaseudun kehittämiseksi ja laajemmallakin rintamalla asuinalueidemme puolesta.. Sillä jos odotamme, että joku tulee ja tekee sen puolestamme, saamme odottaa kauan - havaitaksemme, että ketään ei tule. Italialainen kirjailija ja sosiologi Danilo Dolci, joka taisteli vuosikymmeniä kotiseudullaan Sisiliassa mafiaa, köyhyyttä ja työttömyyttä vastaan, kirjoitti jo vuonna 1972 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tulevaisuuden luomisesta" seuraavasti: "Kun yksilö havahdutetaan tajuamaan oma vaikutusvaltansa j a kykynsä käyttää sitä demokraattisesti yhdessä muitten kanssa, syntyy aikamme suurin kumous. Eikä muuta vaihtoehtoa ole. ... Optimismi olisi rikollista. Vakaumukseni ei ole optimismia, ei pessimismiä. Se on harkittua tietoa toiminnan välttämättömyydestä." Meidän pitää toimia paitsi paikallisella tasolla, siis omissa kylissämme ja asuinalueillamme, myös niillä tasoilla, joilla yhteiskunnan isoja rattaita pyöritetään: siis pyrkiä vaikuttamaan myös valtion ja kansainvälisen tason päätöksiin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on alueellisessa kehittämisessä ja aluepolitiikassa korostettu paikallistason merkitystä. Ihmisten ja yritysten on osattava tunnistaa yhteiskunnan kehitysvirroista ne mahdollisuudet, joista voi olla hyötyä heille, heidän kylilleen tai kunnilleen ja sitten yritettävä kehittää keinoja, joilla tarttua niihin. Vastuun ja tehtävien siirto valtiolta paikalliselle tasolle liittyy laajempaan hyvinvointivaltion suunnanmuutokseen, mikä ei ole tapahtunut harmonisesti ja ristiriidattomasti. Kääntöpuolena on alueellisten erojen kasvu sekä taantuvien ja syrjäisten alueiden kasvavat ongelmat. Vielä 1980-luvulla saattoivat ihmiset asuinalueestaan riippumatta odottaa, että myös he saavat oman osuutensa yhteiskunnan vaurastumisesta. Valtio tuki taloudellisesti kuntia hyvinvointipalvelujen järjestämisessä. Valtionosuusuudistuksen myötä valtion kunnille antama tuki lähes puolittui ja hyvinvointipalvelujen rahoitusvastuu on siirtynyt enemmän kuntien harteille. Taustalla oli paitsi 1990-luvun alkupuolen talouslama myös julkisen sektorin roolia koskevan oppijärjestelmän muutos, jolloin tavoitteeksi on tullut julkisen sektorin ja sen tehtävien supistaminen. Seuraukset näkyvät parhaillaan kouriintuntuvasti omalaatuisessa ja hieman koomisessakin kuntarakennekeskustelussa, jossa hyvin peruspalvelut tuottanut kunnallishallintomme näyttäisi olevan kriisissä ja jossa ulospääsyä etsitään täysin epärationaalisesti suuruuden ekonomiasta. Kuten edellä korostin, vaikka pieni alakulo silloin tällöin valtaa mielemme, meidän ei ole syytä kuitenkaan lannistua, sillä kuten edellä Dolciin vedoten totesin, kukaan muukaan ei tule toimimaan puolestamme. Kyllä Etelä-Savon maaseudulla aina joku asuu, minkä vuoksi se tarvitsee kehittäjänsä ja tulevaisuuden tekijänsä. Jo arkinen havainto kertoo, että vaikka väki maaseudulla väheneekin ja palveluja lopetetaan, niin kaikesta huolimatta maaseudulla asutaan ja sinne muuttaa myös uusia asukkaita. Maaseutu on tullut osaksi ihmisten muuttokiertoa. Kaupungeissahan on iät ja ajat muutettu asunnosta ja asuinalueelta toiseen silloin, kun perhetilanne ja asunnolle asetettavat vaatimukset ovat muuttuneet. Samalla tavalla myös maaseutu on viime aikoina tullut osaksi ihmisten muuttokiertoa: maaseudulla saatetaan asua vaikka lasten ollessa pieniä ja ala-asteikäisiä ja sitten voidaan muuttaa vaikka taajamaan. Tai sitten heti eläköidyttyä muutetaan maaseudulle ja kun tullaan huonoon kuntoon palvelujen äärelle.. Maaseudun kehittämistyötä vaikeuttaa myös selkeiden visioiden puute. Meillä ei ole kuvaa siitä, minkälainen maaseutu on samanaikaisesti sekä mahdollinen että toivottava. Teollistumisen aikana maaseutu oli ennen muuta luonnonvara- ja työvoimareservi, josta virtasi raaka-aineita elintarvike- ja metsäteollisuudelle sekä verestä työvoimaa kaupunkeihin. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa maaseudun rooli on muuttunut. Yritän seuraavassa hahmotella sitä suuntaa, johon Suomen maaseutualueet ovat kehittymässä. Lähden liikkeelle Lieksasta ja sen syrjäisimmästä kolkasta eli Hattuvaarasta ja sen ympäristöstä, jossa Joensuun yliopiston tutkijat ovat tehneet kylätutkimuksia yli 20 vuoden ajan. Hattuvaarankin alueelta voitaisiin esittää muiden syrjäkylien tavoin monenlaisia laskevia käyriä (esim. väestökäyrä, joka on vuoden 1960 jälkeen romahtanut), mutta tulevaisuuden kannalta on tärkeää etsiä myös nousevia käyriä. Ja näitä nousevia käyriä löytyy useampiakin viimeisen 20 vuoden ajalta eli ajanjaksolta 1985-2005:
MITÄ "KASVUALOJA" LÖYTYY TEIDÄN KYLILTÄNNE?
Näissä pienen alueen pienissä luvuissa on jo monenlaisia aineksia syrjäisenkin maaseudun vision rakentamiselle. Maaseudulle on ollut viime aikoina luonteenomaista paitsi väen väheneminen myös siellä asuvien sosiaalinen ja kulttuurinen monipuolistuminen. Jatkuvasti vain pienenevä vähemmistö maaseudulla asuvista saa toimeentulonsa pellosta ja metsästä. Syrjäisen maaseudun tulevaisuus on paljolti muualla kuin maataloudessa ja metsätaloudessa. Entistä useampi maaseudulla liikkuja on vapaa-ajan asuja tai matkailija. Ennen autioituvan maaseudun loma- asukas oli perikunnan omistamassa mökissä lomapäiviään viettänyt perhe. Nykymökkiläiset ovat ostaneet alueelta mökkitontin ja rakentaneet uuden, usein varsin kalliin kesähuvilan. Luonnossa liikkuu myös metsästäjiä, kalastajia, retkeilijöitä, marjasta) ia ja sienestäjiä. Maaseudusta on tullut asumisen ja virkistäytymisen paikka. Sen tehtäviä eivät enää määrittelekään perinteiset "maalaiset" vaan nämä uudet ryhmät. He odottavat luonnolta monimuotoisuutta ja runsaasti riistaa. He tarvitsevat myös monenlaisia palveluja, kuten turvallisia reittejä ja mökkitalkkareita. Maaseutumatkailua voitaisiin tulevaisuudessa edistää myös sallimalla luonnonsuojelualueiden monipuolisempi käyttö. Matkailuun sisältyy syrjäisellä maaseudulla sen verran mahdollisuuksia, että elinkeinon tarpeet tulevat vaikuttamaan aikaisempaa enemmän paitsi metsien käyttötapoihin myös luonnonsuojelualueiden käyttöön. Maaseudun uudet tehtävät tulisi toteuttaa niin, että ne toisivat paikallisille ihmisille lisää työtä ja toimeentuloa, siis paikallisesti kestävällä tavalla. Ongelmana on ollut kautta aikain se, että eri elinkeinot ja toiminnot ovat tulleet maaseudulle vain omaa logiikkaansa ja intressejään toteuttaen, mutta koskaan ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota siihen miten paikallisyhteisöt saisivat myös hyötyä siihen. Laajempi paikallinen hyöty on tärkeä näkökulma ja sitä pitää rohkeasti tuoda esiin myös uusien elinkeinojen ja toimintojen kehittämisessä. Suomalaiselle maaseudulle ja maaseutumaisemalle ovat olleet leimallisia suuret alueelliset erot. Viime aikoina maisemallinen jako peltojen hallitsemaan Etelä- ja Länsi-Suomeen ja metsäiseen Itä- ja Pohjois-Suomeen on vain voimistunut kun täällä peltoja on poistunut runsaasti tuotannosta. Avoin maisema ei kuitenkaan ole vain maatalouden sivutuote vaan se on myös hyvinvoinnin tärkeä edellytys. Syrjäisellä maaseudulla maisemanhoito vaatii uuden ammattikunnan, ympäristönhoitajat, sillä näillä alueilla ei maatalous pysty yksin pitämään maisemia avonaisina. Laaja-alainen mahdollisuus ympäristönhoitotöiden järjestämiseksi liittyy suunnitteilla olevaan ns. maaseutusopimukseen, joka on keskeisessä asemassa tuoreessa valtakunnallisessa maaseutupoliittisessa ohjelmassa. Työtä löytyisi maisemahoidon lisäksi esimerkiksi vanhusten hoidosta, asuntojen ja mökkien talonmiehen töistä, luonnonsuojelualueiden hoidosta ja tietoliikenteen tukipalveluista. Työn ja tekijöiden kohtaamisesta huolehtisivat paikallistason välittäjäorganisaatiot, esimerkiksi LEADER-yhdistykset ja kyläyhdistykset. Maaseutusopimusta koskeva valmistelutyö tähtää Suomessa vuoteen 2007 ja sen jälkeiseen aikaan. Jos idea toteutuu, sillä voisi olla suuri merkitys erityisesti syrjäisellä maaseudulla. Syrjäisen maaseudun kehittäminen vaatii juuri tällaisia uudenlaisia, jälkiteolliseen yhteiskuntaan soveltuvia käytäntöjä. Ovatko maaseudun arvot jääneet teollisuusyhteiskuntaan? Puolustaessamme elinmahdollisuuksiamme olemme usein maaseudulla etsineet tulevaisuuden mahdollisuuksia vanhoista rakenteista ja käytännöistä. Esimerkiksi luonnonsuojeluesityksiä on vastustettu metsätyön kulta-aikoihin liittyvien mielikuvien varassa ja unohdettu, että metsätyöllä ei ole enää kovin suurta työllistävää merkitystä. Ilmeisestikin rakennemuutoksen dramaattisuudesta on seurannut myös se, ettei maaseudulla aina ole pystytty suhtautumaan avarakatseisesti uusien ajatusten esittäjiin. Henkinen jähmeys on saattanut jossain vaiheessa olla voimavarakin, mutta nyky- yhteiskunnassa siitä voi koitua myös monenlaisia ongelmia. Vain sellaiset maaseutualueet voivat kehittyä sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäviksi, jotka pystyvät ottamaan vastaan suvaitsevaisesti uusia ihmisiä ja ajatuksia. Tähän yhteyteen liittyy myös viime vuosina usein toistettu käsite sosiaalinen pääoma. Sosiaalisesta pääomasta puhuttaessa halutaan kertoa, että selviytyäksemme kehittämistoiminnassa ja -hankkeissa tarvitsemme taloudellisten voimavarojen ja ihmisten henkilökohtaisen osaamisen lisäksi vielä jotakin muuta. Ja tämä muu on sosiaalista pääomaa: ihmisten kykyä toimia yhteistyössä, asettaa yhteisiä tavoitteita ja toteuttaa niitä yhdessä. Kun inhimillinen pääoma on yksilön tietoja ja taitoja, ilmenee sosiaalinen pääoma ihmisten välisissä suhteissa. Se on yhteisön ominaisuus. Maaseudun kehittämisessä mukana olevat voivat eri tavoin kiinnittää huomiota sosiaaliseen pääomaan. Esimerkiksi valittaessa ihmisiä eri tehtäviin voidaan enemmän ottaa huomioon ihmisten sosiaaliset taidot ja kyvyt luoda yhteistyötä paikallisten toimijoiden välille. Pelkkä asiaosaaminen ja toimialan tuntemus eivät riitä. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvistä ongelmista pitäisi myös avoimemmin keskustella, vaikka se olisikin vaikeaa. |
|
Jäsky kyläasiamies |
Jäsky puheenjohtaja |
Palaute: henhaus@gmail.com |